Jostain syystä päädyn aina paikkoihin, joihin pääsee vain kävelemällä. Ylämäkeen. 10 kilometriä. Tosin, myönnetään, useimmiten juuri sieltä (kolmannen) mäen päältä tai parin sadan (tuhannen) rapun päästä löytyvät ne upeimmat paikat. Koska olen suomalainen, niin perillehän on päästävä vaikka läpi harmaan kiven. Oli hauskaa tai ei (yleensä ei). Mutta kun sinne perille sitten päästään, niin hyvin nopeasti muistuu mieleen miksi koko retkelle alunperin lähdettiin. Ja miltei aina määränpää todellakin on niiden hikipisaroiden ja miljoonan rakon (koska tietenkin laitoin flip flopit jalkaan, olin menossa bussilla rannalle) arvoista. Ei muuten ollut hullumpi paikka olla piknikillä. Kuvat viime viikonlopulta, Whytecliff parkista, West Vancouverista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti